perjantai 18. huhtikuuta 2014

FLASHBACK

Mulle tuli eilen flashback 2,5 vuoden takaisiin syöpäfiiliksiin. Muistatteko, kuinka silloin valitin eri hajujen aiheuttamista yökötysaalloista, erityisesti sytostaattiviikkojen aikana? Pahimpia öllötyksen laukaisijoita olivat lihan, kalan, kahvin ja desinfiointiaineen aromit. Hajuherkkyyteni meni kuitenkin ohi pian hoitojen loputtua enkä ennen tätä päivää ole enää kärsinyt mistään vastaavista pahoinvointikohtauksista.

Istuin töissä ja juttelin valmentajan kanssa, jolla oli kuppi tuoretta, mustaa kahvia kädessään. Ja voi kuinka oksettava olo siitä hajusta tulikaan! Sekunnissa mieleeni palautuivat Pohjois-Karjalan keskussairaalan syöpäosaston iltapäiväkahvit.

Istun hoitohuoneessa kiinni letkuissa ja korvissani kilahtaa hissin saapumisääni. Myrkyt virtaavat suoniini ja tunnen nenässäni kahvitarjoilukärryn lähestyvän huonetta. Oksennus hiipii kohti kurkunpäätäni. Pidän kahvista ja pystyn yhä juomaan sitä, mutta aiemmin herkullisena pitämäni tuoksu onkin muuttunut sietämättömäksi lemuksi.

Nyt kun hoidoistani on jo niin kauan aikaa, en kelaile näitä päässäni enää juuri ollenkaan - ja hyvä niin. Silloin tällöin olisi kuitenkin ihan paikallaan muistuttaa itseään, että minkä kaiken läpi sitä onkaan taaplannut. Mulla oli eilen huono ilta ja kaikki pikkujututkin tuntuivat taas elämää suuremmilta. Mua muistutettiin kuitenkin lempeästi (mutta päättäväisesti), että oon selvinnyt paljon rankemmistakin asioista. Tätä hetken kelailtuani ärsytys laantui ja olo helpotti heti.

Muistan pari kolme vuotta sitten ihmetelleeni epäuskoisena, kuinka kaikesta siitä pahasta voi ammentaa itselleen voimia tulevaisuuteen. Silloin syövän kohdanneet ja sen voittaneet ihmiset vannoivat, että käännän koettelemukset itselleni hyödyksi jatkossa. Sillä hetkellä se tuntui absurdilta ajatukselta, mutta nyt ymmärrän, mitä he tarkoittivat. Niin sitä vaan ihmismieli kehittyy, vahvistuu ja parantuu. Uskomatonta ja huisin mielenkiintoista!

Nojoo, se siitä muisteloinnista. Kuulostan hieman vanhukselta, kun päivittelen vasta vähän aikaa sitten tapahtuneita asioita näin, heh. Minusta tulee isona varmasti juuri sellainen nuoruuden hyviä aikojaan päivittelevä mummo - minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, eikö niin?



Pari perjantaita taaksepäin pakkasimme tennisjengin kamoineen minibussiin ja huristelimme Himokselle viikonlopun viettoon. Meillä oli kiva mökki vuokrattuna aivan laskettelurinteiden juuresta, ja muutama meistä kävikin lauantaina laskemassa (tai pyllähtelemässä, ihan miten sen rämpimisen haluaa tulkita) kauden viimeiset laskut. Sää oli kuin morsian ja poikien vitsit yhtä hauskoja kuin aina. Kokkailtiin hyvää ruokaa, oltiin vähän hiprakassa ja jammailtiin suomirockin tahtiin pilkkuun asti. Löhöttiin koko porukka vilttien alla puoleenpäivään saakka, saunottiin ahkerasti ja kuunneltiin musiikkia bassot liian kovalla. En muista, milloin mulla olisi viimeksi ollut noin hulvaton viikonloppu! Nauruhermoja kutkuttaa vieläkin.


 





Huomenna lähdetään taas reissun päälle, tällä kertaa suuntana kotikoti Joensuu Oon vielä tämän päivän töissä ja maanantain myös, joten reissu jää tällä kertaa lyhyeksi. Parempi sekin kuin ei mitään, noita läheisiä näkee niin valitettavan harvoin. 





Mulla on nyt jotenkin superkiva olo: töitä jäljellä muutama tunti ja halli on kovin hiljainen, joten on aikaa puuhastella kaikkia rästiin jääneitä juttuja. Kohta kaivan laukusta eväät (couscousia ja kasviksia, my favourite!) ja eilisestä pahoinvoinnista huolimatta juon kupposen kahvia. Olenko muuten ainoa, kenestä vakituinen ja säännöllinen työpaikka on tehnyt kahvinjuojan? En aiemmin tarvinnut päivittäin enkä edes viikoittain kahvia, mutta nykyään tuntuu, etten käynnisty ilman kofeiinia. Minusta on inhottavaa olla "riippuvainen" jostakin, joten täytyy pyristellä tästä tavasta eroon. 

Oikein munarikasta pääsiäistä kaikille, palataan taas!

 ♥: Elli

tiistai 1. huhtikuuta 2014

MIDNIGHT DAYDREAM

Mieleni teki yhtäkkiä kirjoittaa. Olen alkanut kaivata bloggailua, mutta en ota tästä stressiä. Sovin itseni kanssa, että kirjoitan omaksi ilokseni silloin kun siltä tuntuu. Minusta on tullut laiska, koska en jaksa juurikaan raapustella perinteiseen päiväkirjaan käsin yhtään mitään. Ylppäreiden jälkeen (joista muuten on jo vuosi, mihin tää aika on oikein hurahtanut?) on muutenkin tullut tosi vähän kirjoiteltua paperille yhtään mitään ja mun käsiala muistuttaakin nykyään lähinnä harakanvarpaita. On kuitenkin ihana lueskella vanhoja tekstejä ja fiiliksiäni täältä blogin puolelta, ja haluan että voin palata tämänhetkisiinkin tunnelmiin myöhemmin.



Syöpä teki minusta tietyllä tavalla kyynisen ihmisen. Kuulostaa hassulta minun sanomanani, koska olen aina vannonut ja vannon edelleen positiivisuuden nimeen. Silti huomaan ajattelevani tietyissä tilanteissa erittäin pessimistisesti. Kun jotain hyvää tapahtuu, odotan vain sitä hetkeä, jolloin kaikki romahtaa taas. Että okei, nyt menee hyvin, mutta kohta ei mene. Siksi mulle erityisesti ihmissuhteiden luominen on ollut hankalaa - oon ihan oikeasti pelännyt sitä. En ole luottanut itseeni ja omaan mieleeni sen vertaa, että kykenisin terveeseen parisuhteeseen, joka perustuu uskoon hyvästä huomisesta ja aitoon välittämiseen. Syöpä hakkasi itsetuntoni lekalla niin palasiksi, etten todellakaan uskonut riittäväni kellekään.

Näköjään ihmeitä tapahtuu, koska oon tällä hetkellä varmaan maailman onnellisin tyttö. Mulla on vierelläni ihminen, joka hyväksyy minut juuri tämmöisenä kuin olen. Virheineni päivineni. Häntä ei haittaa, vaikken osaa tehdä ruokaa, olen kömpelö (oikea köntys) ja jätän liian usein vaatteeni viikkaamatta. Hän nauraa minulle, aukoo päätään ja kutsuu Possu Pontevaksi. Tää juttu on sen verran tuore vielä, etten uskalla hihkua liikaa, mutta haluan teidänkin tietävän, että erkanen syövästä huimaa tahtia. Katso, mr. Hodgkin, mulla menee hyvin!



Muutenkin tuntuu, että arki rullaa eteenpäin normaalia kivuttomammin. Toki välillä väsyttää ja teen liian pitkiä työpäiviä, mutta kaikessa normaaliuudessaan se on aika ihanaa. Kävin reilu viikko sitten kotona Joensuussa ja pakko todeta, että miniloma Helsingistä teki kyllä terää. Toisaalta olen alkanut viihtyä täällä, mikä johtuu ehkä siitä etten enää ole täysin tampio, vaan osaan suunnistaa jo päärautatieasemalta Stockalle. Uskokaa tai älkää, vielä joulumyyntien aikaan menin sinne navigaattorin kanssa :)



Ainoa asia, jonka muuttaisin tällä hetkellä, olisi se, että saisin perheeni lähemmäs. Mulla on  k a m a l a  ikävä sukulaisiani!! Haluaisin nähdä, kun pikkuveljeni (joka oli myös oppinut termin "duckface" ja tahtoi ottaa siitä kanssani kuvan) venähtää pituutta ja siskoni valmistautuu abivuoteensa. Haluaisin höpötellä äidin kanssa viinilasillisen äärellä useammin kuin kerran muutamassa kuukaudessa. Haluaisin pyöräillä mummon luokse auttamaan ikkunoiden pesussa ja lukemaan horoskooppikirjaa. Kaipaan niin paljon noita pieniä asioita, jotka vielä vuosi sitten olivat itsestäänselvyyksiä. No, kaikkea ei voi saada. Onneksi junat ja kimppakyydit kulkee aina.

Käytiin muuten eilen pyörähtämässä IKEAssa ja söin elämäni ensimmäisen kerran näitä kuuluisia lihapullia. En nyt tiedä, olivatko ne kaiken sen hehkutuksen arvoisia, mutta hyvin upposivat! Mukaan ei tällä kertaa tarttunut juuri muutamaa mukia ja kastelukannua enempää, mutta en oikeastaan mitään kotiini tarvitsekaan. Kylppäriin etsin kyllä jonkinlaista hyllyä tuolle purnukka-armeijalle, mutta IKEAsta ei löytynyt mitään juuri sinne sopivaa. Kesää kohden aion myös sisustaa parveketta viihtyisämmäksi: hankkia sinne kukkia, etsiä kivan maton ja ostaa ehkä pari isompaa tuolia.

Toivottavasti teille kuuluu yhtä hyvää kuin minulle! Kesä ei ole enää kaukana ja vappuunkin on vain säälittävä kuukausi aikaa. Saan lähteä ekaa kertaa valkolakki päässäni juhlimaan, jihuu. Nyt siirryn kuitenkin keittiön puolelle tiskaamaan ja kokkaamaan. Tarkoituksenani oli valmistaa tänään avokadopastaa, mutta näppäränä kodin hengettärenä unohdin ne avokadot kauppaan. Täytynee keksiä jotain muuta :)

Puss och kram!

♥: Elli

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Kevät(tukka)

Minuun on iskenyt kevätvimma. Miten hyvältä voikaan tuntua auringonpaisteeseen herääminen, kuivat ja hiekattomat kadut, ilman lapasia tarkeneminen sekä lintujen iloinen viserrys? En vihaa talvea, mutta kevät vaan herättää minut aina eloon. Tuskin olen ainoa, joka tuntee näin - sen verran enemmän hymyileviä kasvoja olen saanut palvella töissä viimeisten parin viikon ajan.

Tein vähän aikaa sitten päätöksen, että haluan pitkän vaalentamisen jälkeen sittenkin palata takaisin luonnolliseen hiusväriini, tummanruskeaan. Tää pehko kasvaa niin järjetöntä vauhtia (hyvä hyvä), että tyveä pitäisi käydä näyttämässä kampaajalle joka kuukausi enkä oikein syty ajatukselle. Uskon myös siihen, että hiusten oma, aito väri sopii jokaiselle parhaiten.

Alla tänään otettu kuva minusta ja ystävästäni Ninnistä. Juuresta n. 10cm on täysin omaa hiusta ja loput pituudet ja latvat yritettiin sävyttää samanlaiseksi.



Mitä sanotte? Itse henkilökohtaisesti tykkään enemmän vaaleista hiuksista, mutta tiedän ettei mulla riitä kärsivällisyys ravata kampaajalla raidoittamassa päätäni niin usein, että saisin vaaleiden hiusten sävyn pysymään juuri sellaisena kuin haluan. Mulla muuttuu vaaleat kohdat alta aikayksikön kellertäviksi, ja se ei oo erityisen viehättävän näköistä. Lisäksi vaalennus on kuluttanut hiustani hurjasti, ja nyt läträänkin eri öljyillä ja hoitoaineilla saadakseni ne jälleen hyväkuntoisiksi ja kiiltäviksi.

Hiukseni ovat nyt pidemmät kuin mitä ne olivat tippuessaan. Sen lisäksi ne ovat iiiihanan paksut ja luonnontaipuisatkin. Pehkon kiharuus on laantunut kasvun myötä, joten ihan Shakira-tukkaa tästä ei nyt kuitenkaan tullut. Kasvatan tätä vielä noin 15 cm, sitten olen tyytyväinen. Summa summarum, oloni on pitkästä aikaa itsevarma ja kaunis.

Toimikoon tämä postaus tsemppinä teille lukijoille, jotka kärsitte syövän myötä kaljuuntumisesta tai kasvattelette hiuksianne takaisin. Sieltä ne vielä tulee, entistä ehompina jopa!

♥: Elli

torstai 27. helmikuuta 2014

Ilmeeni, kun 2v-kontrollit olivat täysin puhtaat...


... JEE! Koska minut kuvattiin syksyllä, niin tällä kertaa otettiin pelkät verikokeet ja käytiin ne läpi lääkärin kanssa. Kaikki reilassa eikä mitään hämminkiä missään arvoissa. Hymyilyttää taas enemmän kuin Naantalin aurinkoa. Töissäkin sanottiin tänään, että sädehdin. Elämä on hyvä.

Pusuja!

♥: Elli

maanantai 30. joulukuuta 2013

Minä haluan hieman huvia / seikkailuja, elokuvia / sekopäänä hulluna heilua / ja rakastaa sinua









Huhuu, onko täällä enää ketään? Olen tiedostanut viimeisen kuukauden aikana, että blogini vetelee viimeisiään. Se tekee oloni ristiriitaiseksi - toisaalta myös kovin helpottuneeksi, mutta myös hyvin surulliseksi. Tämä on ollut niin iso osa minua 2,5 vuoden ajan, etten tiedä, mitä ajatella. Uskon kuitenkin, että kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Tämän blogi auttoi minua selviämään syövästä henkisesti, sillä taudin selättämisessä fyysisiä hoitoja reilusti rankempaa oli nitistää syövän etäpesäkkeet alitajunnasta.

Vaikka blogi on nyt hoitanut hommansa kunnialla loppuun, syöpä on mielessäni edelleen päivittäin. Joka ikinen kerta katsoessani itseäni peilistä, näen syövän. Mutta merkittävänä erona esimerkiksi vuodentakaiseen on siinä, että nykyään näen peilistä MUUTAKIN kuin sen syövän. Näen sieltä nuoren naisen, joka pyörittää omaa talouttaan, käy töissä, ihastuu keskimäärin kerran tunnissa ja unelmoi.

Elämässäni on tapahtunut hirvittävästi vuoden 2010 jälkeen. Paljon myös sellaista, mikä ei ole päätynyt tänne blogin puolelle. Olen joutunut ottamaan radikaalisti enemmän vastuuta eikä pää ole aina pysynyt muutosten perässä. Tänä jouluna on itketty, naurettu, nukuttu siskonpedissä ja rakastettu. On halattu mummoa niin kovasti, että sen energian avulla jaksaa vaikka läpi harmaan kiven. Tapsantansseilla on kikatettu lukioaikaisten ystävien kesken mahat kippurassa, pyöritty ympyrää ja kaadettu skumpat paidalle.

On käyty haudoilla muistamassa heitä, ketkä nauttivat joulusta jossain muualla kuin täällä. Kannustettu entistä kotiseuraa voittoon Meilahdessa, huudettu ainoina Joensuun puolesta, niin pirun ylpeinä juuristamme. Leikitty tonttutyttöjä ja -poikia töissä punaiset lakit päässä, lenkkeilty tihkusateessa ja vedetty keuhkot täyteen ilmaa. Sanalla sanoen: olen elänyt.

Että täällä mä edelleen puuskutan eteenpäin, vaikka teitä en olekaan moikkaillut. Mielestäni te ette häviä koskaan, sillä tämän blogin mukanaan tuomat ihanat, ihanat ihmiset ovat jaksaneet tsempata minua vaikeimpina hetkinäni ja iloinneet kanssani onnistumisista. En osaa edes sanoin kuvailla, kuinka tärkeää se on minulle ollut.

Tää ei ole vielä viimeinen postaus, sillä tulossa on vielä äitini kirjoittamat vastaukset kysymyspostaukseen sekä kuvapostaus uudesta (tai no uudesta ja uudesta, johan tässä on tullut puoli vuotta asuttua...) kodistani. Jatkossakin jätän blogini näkyviin ainakin joksikin aikaa, koska toivon sen auttavan jotakuta sairastavaa.

 Hauskaa vuodenvaihdetta kaikille! Muistakaa pitää huolta toisistanne ja kertoa, kuinka paljon rakkaimmistanne välitätte.

♥: Elli

lauantai 16. marraskuuta 2013

If this is what we've got, then what we've got is gold











Siinäpä pari viimeistä viikkoani pieniin kuviin tiivistettynä. Oon vetänyt ihan järkyttäviä 16h työpäiviä ja juhlinut vapaa-ajan, koska sille on ollut syytä. Olemme nostaneet maljan terveydelle, nuoruudelle, aikuistumiselle, elämälle. Pohdin usein alkoholinkäyttöäni ja sitä, kuinka paljon jo yksikin siideri vaikuttaa minuun. Mullahan on tunnetusti tän valtakunnan surkein viinapää, joten jos lähden "yksille" ja joisin oikeasti vain sen pari juomaa, niin olen silti hihityskunnossa ensimmäisenä. Kaverit jaksaa ihmetellä sitä kerta toisensa jälkeen, että kuinka se on mahdollista. Kieltämättä se on vähän rasittavaa, kun jo punaviinilasillinen nousee päähän. Sitä päivää odotellessa siis, kun poistun kirkosta humalassa nautittuani ehtoollisen...

No mutta. Mulla ei oikeastaan ole mitään asiaa, koska elämä on tällä hetkellä kovin tasaista, mutta toisaalta nautinnollista. Tennis sujuu ja työt sujuu. Kävin pari viikonloppua sitten kotikotona ja oli hassu fiilis huomata, että sunnuntaina Joensuu - Helsinki -junaan hypätessäni mulla oli tunne, että lähden takaisin kotiin. Että vaikka Joensuu tulee aina olemaan sydämelleni kotikaupunki, niin osa minusta on kotiutunut jo muualle. Hetken aikaa hämmennyin ajatuksesta, mutta sitten ymmärsin, että näinhän sen pitikin mennä. En muuttanut pois kotoa ikävöidäkseni koko ajan mennyttä, vaan kerätäkseni uutta muisteltavaa.

Meillä oli superhauskat 90-luvun bileet viime viikonloppuna. Kreppasimme hiukseni ja puin päälleni Adidaksen kolmiraitaverkkatakin (ne nappiverkkarihousut ois ollu ehkä vähän liian härskit). Kuunneltiin koko ilta Britneyn ensimmäisiä biisejä ja muita ysärihittejä. Tiistaina pikkujouluiltiin McDonald's-staabin kera, ja voi vitsit olin jo unohtanut, kuinka huippu porukka meillä onkaan siellä! Nanosekunnin meinasin jo irtisanoutua tennishallin työstäni ja vaihtaa takaisin kokopäiväiseksi drive-in-tytöksi. Onneksi muistin heti, että kyllä ne tennispallot on mulle hieman tärkeämpiä kuin BigMacit. Sori kamut.

Sain myös elämäni ensimmäisen kerran kukkalähetyksen pari päivää sitten. Raahauduin suurinpiirtein viimeisillä voimillani kotiin ympärivuorokautisen työpäivän jälkeen ja ovea lähestyessäni huomasin, että siinä roikkuu kukkapaketti. Kääreiden sisältä paljastui hennon vaaleanpunainen (lempivärinikin vielä!) ruusu ja kortti, jossa lukee "When life (job) gives you a lemon, take this rose :)". Minua ei ole yllätetty pitkään aikaan näin, ja liikutuin lähes kyyneliin. Kiitos sinä yksi ihana

Tänään laitoin päähäni punaisen tähtipannan, joka näkyy myös yhdessä kuvassa. Muistan käyttäneeni tuota kyseistä pantaa edellisen kerran viime syksynä - hiuslisäkkeen kanssa tosin. Oma tukkani ylsi silloin nipinnapin ponnarille. Katsokaa tuota nyt! Sitä leikattiin vielä viime viikolla reilut 5cm lyhyemmäksi, ja silti se on noin pitkä. Rakastan, rakastan ja rakastan. Monesti huomaan hymyileväni, kun hirveällä kiireellä juoksen portaita alas ehtiäkseni alhaalla odottavaan metroon ja tajuan, että ponnari heiluu askelteni mukana ja kutittaa niskaani. Silloin ei edes haittaa, vaikka myöhästyisinkin ja metron ovet sulkeutuisivat nenäni edestä. Seuraava metro tulee muutaman minuutin kuluttua, mutta uutta tukkaa ei niin nopeasti kasvatetakaan.

Kello näyttää nyt tosi paljon, joten mun on käytävä lepäämään. Takanani on taas kevyt 9-22 työpäivä eli uni tulee tarpeeseen. Huomenna lupasin sitä paitsi antaa turpaan tennisjunnuille sulkapallossa ja siihenkin tarvitsen energiaa. Illalla mennään myös ehkä keilaamaan työkavereiden kanssa. Mukava viikonloppu luvassa siis, ja aionkin ottaa siitä kaiken irti.

Kauniita unia!

♥: Elli

PS. Mun on pakko jakaa tää kanssanne. Onko kellään muulla koskaan (arki)aamuisin tällainen olo? Minä ainakin näen kuvassa itseni esimerkiksi maanantaisin, kun kello pärähtää kuudelta soimaan ja tuntuu, että painoin pään vasta sekunti sitten tyynyyn.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

ASK MY MOM

Mä ihailen tässä maailmassa neljää naista. He ovat Ruotsin kruununprinsessa Victoria, tennispelaaja Victoria Azarenka, rakas mummoni ja viimeisimpänä - muttei todellakaan vähäisimpänä, äitini. Hän on valehtelematta maailman pitkäpinnaisin nainen. Kuka muu muka jaksaa kuunnella päivästä toiseen huonoja vitsejäni, lähettää iltaisin hyvänyöntekstarin, kestää hammasta purren kiukkupeppukohtaukseni, lohduttaa tosipaikan tullen ja palauttaa maan pinnalle, kun pelkotilat meinaavat vallata mieleni?

Olemme olleet äidin kanssa aina läheisiä. Silloin räkänokkateininä 13-15-vuotiaana tapeltiin tietysti, mutta se nyt kai kuului siihen ikään. Säälin kyllä äitiäni syvästi, koska sillä on ollut ihan järkyttävä kestäminen kanssani. Kaikki ne ovien paiskomiset, huudot ja haukkumiset, ne kaduttaa mua nyt niin syvästi. Pyyhkisin ne pois, jos se olisi vain mahdollista.


Kun sairastuin 17-vuotiaana, meistä tuli kuin taikaiskusta lähes parhaat kaverit. En juuri viihtynyt muiden kainalossa kuin äidin. Tuhosin varmaan monta äipän paitaa ripsiväritahraisilla kyyneleilläni, mutta kertaakaan en tullut torjutuksi. Äidin syli oli aina avoin ja olen siitä mielettömän kiitollinen. Välillä tuntui, että äiskä kävi sairauteni läpi puolestani - niin hyvin hän osasi samaistua ja osoittaa empatiaa. Muistan ikuisesti ne kaikista heikoimmat hetkeni, joina olisin varmasti hypännyt sillalta alas, ellei äitiä olisi ollut.



Summa summarum, en olisi selvinnyt syövästä ilman äitiäni. En sitten mitenkään. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle koko loppuelämäni ja lupaan korvata äidille kaiken tämän sitten, kun hänellä on vaikeaa.

Saan usein kommentteja, joissa kysytään asioita liittyen perheeni / läheisteni suhtautumisesta sairastumiseeni. Tiedän myös, että tätä blogia lukee monta aikuista, joilla on itsellään lapsi, joka on käynyt tai käy parhaillaan läpi hoitoja. Ei välttämättä syöpään liittyviä, mutta rankkoja vastoinkäymisiä kuitenkin. Myös muita on kiinnostanut minulle tärkeiden ihmisten ajatusmaailma syöpään tai minuun liittyen.

Nyt teillä onkin loistava mahdollisuus kysyä äidiltäni mitä tahansa liittyen joko syöpään tai minuun ihmisenä. Äiti tietysti valikoi niistä kysymykset, joihin haluaa vastata, mutta järisyttävän tiukkaa karsintaa ei tule tapahtumaan. Eli aika avoimesti saatte heittää nyt niitä kyssäreitä kehiin! Toivottavasti saadaan kiva ja mielenkiintoinen postaus niistä aikaiseksi sitten.

Antaa palaa, pistäkää mamma lujille! ;)

♥: Elli

kuvat weheartit

perjantai 25. lokakuuta 2013

Bonfire heart

Takanani on nyt tämän blogihistorian pisin postaustauko, lähes 5 viikkoa. Mietin pitkään, miksi minua ei huvita kirjoittaa. Ehkä siksi, etten usko ketään kiinnostavan arkeni, joka koostuu töistä ja kotona puuhailusta. Työrytmi on asettunut nyt uomiinsa - teen joka toisen viikon aamuvuoroa ja joka toisen viikon iltavuoroa. Kun olen päivät pitkät asiakaspalvelutyössä ja ihmisten ympäröimänä, niin kotiin tullessani ei tee ensimmäisenä mieli laittaa musiikkia soimaan tai jutella kenenkään kanssa. Silloin haluan vain istahtaa hetkeksi aloilleni, kuunnella hiljaisuutta ja omia ajatuksiani. Ikään kuin puran sen työpäivän hälinän. Tähän rauhoittumisrituaaliin menee aikaa kymmenestä viiteentoista minuuttiin, ja sen jälkeen olen taas iloinen ja aktiivinen oma itseni. Käykö kenelläkään muulla koskaan näin? Tää on nimittäin ihan uusi juttu mulle. En vain kykene olemaan sosiaalinen heti työpäivän jälkeen, kun väsyttää ja olen juuri puhunut työkseni monta tuntia putkeen. 

Toinen syy blogihiljaisuuteen on ollut, yllätys yllätys, ystäväni Hodgkinin lymfooma. Kun alkusyksystä huomasin, että syöpä alkaa taas saada otetta ajatuksistani ja päättää, mitä voin ja mitä en voi tehdä, katsoin parhaimmaksi sulkea kaikki Hodgkiniin viittaavat asiat mielestäni pois. Vaikka en olekaan kirjoitellut syövästä juuri mitään viime aikoina, niin tämä on kuitenkin syöpäblogi. Joka ikinen kerta tänne tullessani muistan syövän ja kaiken sen, mitä olen käynyt läpi. Käyn salamannopeasti aina läpi viimeisen kahden vuoden tapahtumat, kun avaan blogini. Ikävät muistot palautuvat mieleen ja voin lähes fyysisesti taas tuntea, kuinka kanyyli painaa kädessäni niin, että sitä pakottaa. Ja suoraan sanottuna mä vihaan sitä tunnetta. 

Pelkään edelleen syövän uusiutumista, ja sen kanssa on ollut suht raskasta elää. Hirveintä on olla epävarma omasta terveydestään, eikö niin? Toivoisin, että omistaisin laserkatseen, jolloin näkisin vatsaani vilkaisemalla että onko siellä sisäelimissä möykkyjä vai ei. Kävin maanantaina Meilahdessa tietokonetomografiatutkimuksissa, jotka sujuivat ihan hyvin. Etukäteen juotavasta varjoaineesta oli jätetty aniksen maku pois (hurraa!!), joten sekään ei tuottanut oksennusrefleksiä. Kanyyli saatiin ekalla yrittämällä suoneen, mitä ei ole tapahtunut sitten syksyn 2011 jälkeen kertaakaan. Pelkään kuitenkin, että tämä kaikki on vain tyyntä myrskyn edessä. Menen ensi maanantaina eli yliylihuomenna tapaamaan lääkäriä, jolloin kuulen tuomioni syövän uusiutumisesta. En halua kirjoittaa aiheesta nyt enempää, koska alan joko itkeä tai täristä pelosta. Palaan asiaan kyllä sitten, kun tulokset ovat tulleet.

Olen viime kuussa yrittänyt panostaa itseeni enemmän kuin aiemmin. Tehnyt niitä asioita, joista nautin ja joista minulle tulee hyvä mieli.


Kuten esimerkiksi lukenut ruokavaliosta ja sen vaikutuksista elimistöön...


... opetellut tykkäämään meikittömästä naamastani...


... sisustanut uutta asuntoani...


... tehnyt vihdoin ja viimein kiitoskortit valmiiksi (toisinaan olen hieman saamaton)...


... säästänyt pennejä tekemällä isomman satsin ruokaa kerralla...


... iloinnut luonnonkiharoistani, jotka asettuvat nykyään ihan nätisti...


... ihastunut Jannen ansiosta How I Met Your Motheriin...


... päässyt yli kesäisestä kanasalaattiyliannostuksesta...



... käynyt pelaamassa uusien valmentajien kanssa...


... ja hankkinut juuri menetetyt kalorit takaisin herkuttelemalla...


... rapsutellut maailman söpöintä työkaveriani (pomoni jättää silloin tällöin koiransa minulle vahdittavaksi kassan taakse, haha)...


... hymyillyt kotikotona Joensuussa...


... nauttinut hiljaisista aamupäivistä kokkaillen (en edelleenkään oo mikään masterchef, mut vielä mä joku päivä yllätän itseni)...


... istunut keskustassa iltaa rakkaiden ystävien ja ilmaiseksi saadun viinipullon kera...


... edustanut sukuani ansiokkaasti...


... juonut maitoa ikäisilleni sopivasta prinsessamukista...


... tajunnut, kuinka hyviä ihmisiä mulla on ympärilläni, vaikka välillä tunnen olevani tämän universumin yksinäisin ihminen...


... kävellyt ympäri syksyistä Helsinkiä kamera kädessäni ja ihastellut rakennuksia...


... järjestänyt kasvonaamio-iltamat tyttöjen kesken...


... tykästynyt kasvissosekeittoon...


... ollut suoristamatta hiuksiani varmaan kolme viikkoa ja kuullut näyttäväni enkeliltä...


... siemaillut varjoainetta, namm...


... hihittänyt jääkaappimagneetille, joka muistuttaa minua juuristani ja siitä, minne todellisuudessa kuulun...


... ja ennen kaikkea rakastunut syksyyn, ihmisiin ja ikkunastani aukeavaan näköalaan. Vaikka kesästä pidänkin, niin kyllä syksy vie voiton ihan satanolla. Kattokaa nyt, ei noista väreistä voi olla tykkäämättä!

Olen myös laihtunut. Tarkkaa kilomäärää en osaa sanoa, koska en omista vaakaa enkä sellaista aio hankkiakaan. Mä olen AINA painanut reilusti enemmän, miltä näytän. Lapsena oli järkytys kuulla, että kaverini painoivat vain 30 kiloa, vaikka oma painoni huiteli jo siellä 45kg hujakoilla. Olin kuitenkin täysin samankokoinen kuin muut. Nyt vanhemmiten olen ymmärtänyt, että se on lihas, mikä painaa. 4-vuotiaasta asti pelattu tennis näkyy väistämättä vartalossani enkä ole aina pitänyt siitä.

Syöpään sairastuessani lopetin aktiiviurheilun lähes kokonaan. Söin Ben&Jerry's -jätskiä elääkseni, koska se meni alas. Muut ruoat, kuten liha, aiheuttivat lähinnä pahoinvointia. Tiesin, että jäätelö on epäterveellistä, mutta silloin se oli toissijainen asia. Tärkeintä oli, että ylipäätään edes söin jotain. Painoni kuitenkin nousi ja nousi, kunnes sain hoidot päätökseen. Tunsin oloni todella tukalaksi silloisessa painossani, mutten tehnyt asialle mitään.


HELMIKUU 2012


LOKAKUU 2013

Voi olla, että te ette huomaa eroa, mutta itse tunnen sen jaksamisessani ja hyvinvoinnissani selkeästi. Mahdun nykyään s-koon farkkuihin ja paidat istuvat paremmin kuin ennen. Vaikka eniten rasvaa onkin lähtenyt vyötäröltä, olen edelleen vähän pehmeä. Mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa! Olen täysin tyytyväinen nykyiseen painooni ja kroppaani. En ole fitness-mimmi enkä Victoria's Secret-malli, mutta olenkin minä. Naisellinen ja muodokas. Tämä on se paino, jossa minulla on hyvä olla ja jossa viihdyn.

En tiedä, miksi edes kerron teille tästä, mutta kai haluan vain ilmaista, että olen saavuttanut yhden tavoitteistani. Ja jos mä vielä joskus joudun kohtaamaan syövän silmästä silmään, niin VANNON etten anna painoni nousta niin radikaalisti kuin ensimmäisellä kerralla. Mörököllit minut vieköön, jos sanani syön ja sitä rataa.

Muistan elävästi tuon ylemmän kuvan hetken. Oltiin Antin kanssa lähdössä elokuviin. Oloni oli hyvin epävarma johtuen peruukista ja noh, muutenkin koko elämäni ja minäkuvani oli sekaisin tuohon aikaan. Tiesin olevani tukeva ja ruma, ja se harmitti. Sitä itseinhoa paremmin muistan kuitenkin sen, kuinka Antti kuvan oton jälkeen kaappasi minut isoon karhunhalaukseen ja kertoi, että olen hänelle rakas, vaikka olisin minkä muotoinen tahansa. Plösönä, kaljuna, ripsettömänä ja kulmakarvattomana Voldemortinakin. Se on jäänyt mieleen yhtenä tärkeimmistä muistoistani. 

Ulkonäkö ja -muoto on loppujen lopuksi kuitenkin vain pintaa, ja valitettavasti se tuppaa unohtumaan turhan usein. Meillä kaikilla pitäisi olla ainakin yksi ihminen elämässämme, joka nostaa meidät pystyyn silloin, kun siihen ei itse pysty. Joka latoo niitä karuja faktoja kehiin, vaikka oma henkinen kantti vetelisi viimeisiään. Siksi vaikka nyt tykkäänkin kropastani, en ota stressiä siitä. Tiedän, että minusta välitetään ja minua rakastetaan kaikkien niiden kilojenikin kanssa. Ja se on hyvä tunne se.

♥: Elli